the never ending memory: Well it's all somebody's fault

Viikonloppu on ollu ehkä surkein hetkiin koska oon missannu niin paljon kivaa ja tunnen itseni ulkopuoliseksi.
Kotonakaan ei huvittais olla vaikka Sami pääsi taas lomalle tänne (vaikka se lähtee huomenna taas..) eikä mihinkään ole edes energiaa.
Suoraan sanottuna olisin mielummin koulussa.
Älkää käsittäkö väärin, en oo mikään hikke, mutta viihdyn paremmin koulussa kavereiden ja tuntemattomien ihmisten keskellä kuin yksin kotona angstaten.
Oikeastaan nautin opiskelusta paljonkin (riippuu tietenkin aineesta/opettajasta) ja istun ihan mielläni biologiantunnilla kirjoittamassa muistiinpanoja tai psykologiantunnilla kuuntelemassa erilaisten tutkimusten tuloksista (vaikka opettaja on nyt mitä on, ei sillä, herttainen vanha mummeli :3).
Ajattelin panostaa koulunkäyntiin tänä vuonna, joten yritän olla mahdollsimman paljon paikalla (nytkin olen hieman sairas mutta taidan silti mennä kouluun huomenna).

Olen itkenyt melkeen koko viikonlopun, varsinkin tämän aamun.
Vaikka itsetuntoni on kohunnut, tunnen itseni täydeksi paskiaiseksi.
Oikein mikään ei ole ilostuttanut mua viimepäivinä..
Paitsi tänään pari asiaa..

-Käytiin perhetutuilla pitkästä aikaa (~ 2 vuoteen en oo itse käynyt siellä..) ja siellä oli yks Kati, jolla on tytär Peppi ♥
Ehkä joku sulosin vauva ikinä ;____;
Tuijotti mua sillee o__O joku palikka suussa ja konttas mummonsa perässä.

- Vielä ihanempi oli niiden kissa Bella ♥_____♥ Sellanen kunnon karvanen maukuja, joka näytti tosi vittuuntuneelta. Silti se tuli mun jalkoja vasten kiehnäämään ilosesti ku paijjasin~
Hankkikaa mulle joku sellanen ;___;