torstai 23. joulukuuta 2010

So long goodbye

Pakkasta on ulkona lähes 30 astetta ja maa on lumen peittämä.
Kaikkialla näkee jouluun littyviä asioita, olivat ne sitten joulukuusia, -valoja tai muita koristeita.
Silti ei ole yhtään jouluinen olo, vaikka huomenna saa jo avata paketteja.
Kun ajattelen aika taaksepäin, ei joulu ole tuntunut miltään mummon kuoleman jälkeen, kun ei ole päässyt mummolaan sitä viettämään perheen kanssa (Mummoni kuoli kun olin n. 12).
Ja vielä kun rakas veljeni ei vietä joulua kotona vaan jossain teltassa Sodankylässä (ihan oikein sille ♥) tuntuu joulu äärimmäisen yksinäiseltä.

Odotan enemmänkin uutta vuotta, koska siinä on mielestäni jotain maagista.


En aio toivottaa teille hyvää joulua, vaan aio laittaa Girun tekemään sen puolestani:


Anyway, piti minun puhua muustakin kuin joulusta..
Pelottaa ajatus, että olen jo lukion puolessa välissä.
Tuntuu että vastahan se opiskelu alkoi ja en osaa mitään.
Toisaalta kun miettii aikaa taakse päin niin huomaa kuinka paljon oppinut ja kasvanut.

Yläasteella ei vielä oikein ymmärtänyt yhtään mitään ja suoranaisia omia mielipiteitä ei ollut.
Eikä opiskelu edes kiinnostanut.
Nykyään, kun jaksan, viittaan ja kysyn tarkentavia kysymyksiä ja jopa yritän opiskella ja oppia.

Ajatus perheestä ja kahdeksastaneljään- työstä pelottaa ja tuntuu tylsältä.
Haluan vain matkustaa, oppia ja kokea kaikkea uutta ja jännittävää.

Haluan perheen vasta kun olen kokenut tarpeeksi ja tunnen haluavani rauhoittua.
Ja lapset haluan nimetä itse.
Muuten lentää ukko pihalle.
Tai jos mahdollisesti elän rekisteröidyssä parisuhteessa (ja homoadoptiot sallittaisiin siihen mennessä) niin eukko lähtee, että saan pitää Oliver Rasmukseni tai Magdaleenani ♥.

Homhom, ei kai muuta kuin näyte vielä siitä kuinka ahkera oon koulussa



Ja vielä :




Ja haaste..
Päivittää edes kerran täällä ja kertoa mitä ollaan tehty :p






keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Last Christmas I gave you my heart

Ajattelin nyt jouluksi tehdä tälläsen minimaalisen ja pienen päivityksen.
Olisi pitänyt jo aikasemmin, mutta olen ollut nykyään koulun jälkeen väsynyt / kiukkunen jne [terveisin 6h päiväunet].


.. eli arvatkaa vaan kuinka rento ja helpottunut olo on nyt edes pienet hetken, mitä lomaa nyt kestääkin.

+ Pääsen taas Ouluun hetkeksi aikaa
+ Piirrettyjä ...... anteeks
+ Ei koulua, ei jatkuvaa ärtyneisyyttä
+ Joululahjojen antaminen

Ja tietysti omat lahjat, joita ei tietenkään enään tule enään niin paljon, mutta viisi vuotta toivottua tatuointia on nyt esimerkiksi kiva katsella ja se, ettei itse tarvitse maksaa junamatkaa Ouluun, riittää paremmin kuin hyvin

Tietysti olisi ollut pari toivetta, mitä piti täksi jouluksi toivoa, mutta voihan sitä syntymäpäivää odotella, tai sitten vaan säästän itse jonkin aikaa:


Moi Vivienne rakastan sua.


Ja vahvistin olis se, mitä tarvitsin omaa bassoa varten [ja sitä varten, että Laurin ja mun "ideat" alkais onnistumaankin].
Olishan muutama muukin asia, mutta ennen kaikkea, se vahvistin.
Oli tarkoitus saada joululahjaksi nyt tänä vuonna, mutta ..
Kyllä, tahdoin valita tatuoinnin ensin, kun oli kerran mahdollisuus.


Voin kertoa, että ei todellakaan jää viimeiseksi.
Lähdettyä liikkeestä, tuli vaan 'mitäs sitä ensi kerralla keksis ja mihin' - fiilis.
Niiinku sanottu on, niihin jää koukkuun.







Varsinkin kun jäin vähä aika sitten jostain syystä katsomaan Kaorun noita tatuointeja, niin tuli se taas sama olo.
Tietenkin sen lisäksi, että miksi ihmeessä tuo mies on noin kuuma ja omalla tavallaan kaunis ja ja .. kuitenkin.

"Sopisiko mulle ikinä noin tatuoidut käsivarret?"

Ei, en siis todellakaan harkitsisi mitään tuollaista vielä, en, ei ei lapset.
Koska ne tosiaan jää ikuisiksi ajoiksi siihen iholle, sitten yksi kaveri sano että ehkä mulle sopisi enemmän just sellaiset pienet ja yksinkertaisesti [huomioidaan, että hän ei ylipäätään pidä kovinkaan suurista tatuoinneista tai liian tatuoiduista ihmisistä] ja vaikka joskus muutamien vuosin kuluttua tahtoisin vieläkin, niin se täytyy ihan katsoa, että mitä teen tai minne menen koulun jälkeen, koska oma tatuointi sai paikan olkapäälle ja silloinkin piti vähän saada pienemmäksi, kuin itse halusin, kiitos koulujen työpaidat.

Mutta noin tatuoidut käsivarret, varsinkin miehillä [kenelle nyt tietenkin sopii] on mulle todella suuri heikkous.

Ja laittaisin mieluusti omasta tatuoinnistani kuvan tähän, mutta kaikki kuvat mitä yritin saada ..
Ei näin, irc-gallerian merkinnöissä on yksi ja sekin on todella kämänen, juuri ottamisen jälkeen otettu ja se teksti ei mitenkään näy edes hyvin.


As you can see.


Ja mulla ei ole juuri motivaatiota ottaa nyt uutta kuvaa, varsinkin kun .. tuota noin .. sanotaanko, että onnistuin loistavasti hajottamaan puhelimeni jollakin tapaa ?

Eli otan uuden kuvan ja laitan vaikka uudestaan.

Ja miksi juuri tämä?

Tavallaan tahdoin, että ensimmäisellä tatuoinnilla olisi jotain kerrottavaa, ettei se olisi 'hei katson kirjasta jonku hei toi on ihan vitun hieno" - tyyliin otettu. Ajattelin sitten ottaa tatuoinnin, joka edes pienellä tavalla liittyy Mariin, Pandaan, koska tämä tyttö on kuitenki saannut nämä mun "nuoruuden" onnellisiksi, todella kornisti sanottuna ..

En tiedä, mitä olisin joskus edes tehnyt, ilman häntä.

Joten se on tavallaan kiitokseksi.
Ja jos joku kysyy "no onko sitten kiva jos vihaat Maria lähitulevaisuudessa ja sulla on tavallaan siitä tatuointi?"
No, rakkaat ihmiset, olen miettinyt jo tuhannesti samaa asiaa.
Ja vastaus on, että ei kiinnosta.
On sitten jotain muisteltavaa tästä iästä ja mitä kaikkea ihanaa oli silloin, ennen siis kuin muutun vanhaksi fossiiliksi :-----D
Eli ei tarvitse pelätä, että ajattelin tatuoida seuraavaksi kihlasormuksen tai otsaan "Mari forever love", en tosiaankaan, koska ei sitä oikeasti tiedä, millaiset välit meille joskus tulee olemaan enään.

Ja miten tämä kuva nyt sitten liittyy ylipäätään Mariin ?

- Lintuseksuaali ... ei vaineskaan, tarkoitan vaan, että saa muutamia tuhansia kertoja kertoja kuulla, kuinka kauniita linnut ovat jne.
- "My dream is your dream" possibly? - teksti on sitten Vidollin Sayonara kappaleesta, joka sitten muistuttaa, kuinka molemmat rakastaakaan sitä bändiä, siitä tulee yksi todella onnellinen kesä aina mieleen + onhan sekin paljon parempi, kun ottaa joku bändin nimi ym vastaavaa.

.. heittipä aihe taas joulusta johonkin ihan toiseen ja todella sekavaa tekstiä, anteeksi.

Kuitenkin, tuo ei jää viimeiseksi.

Ja mitäs muuta ..

No, eipä kai mitään ?

Palaan sitten takaisin leffojen pariin.





Tämä sitten on varmaan viiminen päivitys, ennen kuin vuosi vaihtuu, Pandasta en sitten tiedä.

Eli todella hyvää joulua kaikille, sekä uutta vuotta, lihotkaa, älkää olko möksmöks ja ja .. kaikkea hyvää vaan teille ! ~ (●´ω`●)ゞ




メリークリスマス


Ja Marille haaste, on se mitä viime kerralla et jaksanut tehdä.

Ja siitä vielä ..

Keep smiling, 'kay ?

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

On helppo piiloutua naamarin taakse

Mulla ei ole mitään kerrottavaa koeviikosta tai uudesta jaksosta.
Ei ole tapahtunut mitään.
Vietän päivät yksin istuen koneella ja itken.
Nykyään en ole ihminen joka puhuu tunteistaan ja avautuu kellekään mistään.
Mielummin itken yksin kuin kerron asioistani muille.
En tiedä miksi.
Ehkä olen vain perus suomalainen?


En halua angstata, avautua ehkä enemmänkin..
Mielummin näin kuin kellekkään kasvokkain tai mesessä.
En välttämättä halua kenenkään kommentoivan tai sanovan että hänellä on asiat pahemmin.




Oikeasti haluan jonkun kuuntelevan minua.
Kysyvän mikä mieltäni painaa.
En tule itse kertomaan, en ikinä.


Olen itkenyt viikon sisällä harvinaisen paljon.
Tapellut äidin kanssa.
Saanut raivokohtauksia.
Ollut omissa oloissani kun  en ole muutakaan voinut.
Suuttunut lähes kaikille syyttä.
Tai ehkä en.
En vain halua kertoa milloin olen loukkaantunut.
Pahinta on mustasukkaisuus kaikkea kohtaan.
Kukaan ei tiedä kuinka herkästi tulen mustasukkaiseksi.
Ystävistä varsinkin.
"Teen sille sydämmen toisin kuin muille"
Ihan kuin en kelpaisi tai olisi ikinä tarpeeksi hyvä.
Sellainen kuin muut.
Olen vain narri, teen mitä vain saadakseni muut nauramaan kanssani.
Tai edes minulle.

Liian harvoin kukaan sanoo minä välitän sinusta. Oikeasti.
Se ei ole minulle itsestään selvää vaikka ehkä pitäisi olla.
Minun tarvitsee kuulla se.
Ehkä se vain johtuu koulusta mutta harvemmin minua pyydetään minnekkään.
Enkä minä kehtaa pyytää.
Olisin kuitenkin vain vaivaksi.


Pelkään että minua vihataan.
Puhutaan selän takana.
Tietenkin toiselle saa sanoa jos ärsyttää, enhän ole täydellinen. En todellakaan.
Käytetään vain jollain tavalla hyväksi.
Se ei olisi minulle mitään uutta.



Kun katson ajassa taaksepäin, tuntuu että kaikki varhaiset ystävyyssuhteet ovat olleet epäreiluja hyötysuhteita.
Se sattuu, varsinkin jos niitä ihmisiä näkee lähes päivittäin.
Heille haluaisi puhua mutta..
Minulle kuitenkin vain naurettaisiin.
Kuinka säälittävä olen kun vieläkin luulen että olemme ystäviä.
Ehkä jos kehitän vahvan muurin ja ehdotan tapaamista?
Se olisi varmaan väärin muita kohtaan.
Olla kylmä ja välinpitämätön jos oikeasti haluaisin olla lempeä ja auttaa kaikkia..

Yleensä huomaan jo kirjoitustavasta milloin joku on vialla.
Kehotan ihmistä avautumaan minulle, kyllä minä aina kuuntelen ja yritän neuvoa.
Pysyn hiljaa sen aikaa kun toinen puhuu.
En keskeytä, en sano että minun asiani ovat niiiin paljon pahemmin..
Silti..
"Heti tuli parempi olo kun X sano jotain.."
Entä se kun minä kuuntelin ja yritin auttaa?
Ihan kun puukko iskeytyisi selkään.
Ehkä pitäisi olla hiljaa ja sanoa etten osaa nyt auttaa.
Kyllä muut sulle puhuu ja osaa hommansa paremmin kuin minä ikinä.

Kuu
kaltereihin asti ulottuu
Unohdetaan ihan kaikki muu
Kuuntelen sinua, kun se on osani
Mun nimeni on Maria Magdalena
sun jalkojesi juureen langennut


Mikään ei siis tarkoita etten rakastaisi tai välitä ystävistäni.
Päinvastoin.



Minulla olisi vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa mutta ei kukaan tälläistä angstipaskaa kuitenkaan jaksa enempää lukea.


Haasteeseen vastaan ensikerralla, nyt ei suoraan sanottuna huvita.


Anteeksi paskata merkinnästä, aina ei vaan todellakaan jaksa.