On helppo piiloutua naamarin taakse

Mulla ei ole mitään kerrottavaa koeviikosta tai uudesta jaksosta.
Ei ole tapahtunut mitään.
Vietän päivät yksin istuen koneella ja itken.
Nykyään en ole ihminen joka puhuu tunteistaan ja avautuu kellekään mistään.
Mielummin itken yksin kuin kerron asioistani muille.
En tiedä miksi.
Ehkä olen vain perus suomalainen?


En halua angstata, avautua ehkä enemmänkin..
Mielummin näin kuin kellekkään kasvokkain tai mesessä.
En välttämättä halua kenenkään kommentoivan tai sanovan että hänellä on asiat pahemmin.

Oikeasti haluan jonkun kuuntelevan minua.
Kysyvän mikä mieltäni painaa.
En tule itse kertomaan, en ikinä.


Olen itkenyt viikon sisällä harvinaisen paljon.
Tapellut äidin kanssa.
Saanut raivokohtauksia.
Ollut omissa oloissani kun  en ole muutakaan voinut.
Suuttunut lähes kaikille syyttä.
Tai ehkä en.
En vain halua kertoa milloin olen loukkaantunut.
Pahinta on mustasukkaisuus kaikkea kohtaan.
Kukaan ei tiedä kuinka herkästi tulen mustasukkaiseksi.
Ystävistä varsinkin.
"Teen sille sydämmen toisin kuin muille"
Ihan kuin en kelpaisi tai olisi ikinä tarpeeksi hyvä.
Sellainen kuin muut.
Olen vain narri, teen mitä vain saadakseni muut nauramaan kanssani.
Tai edes minulle.
Liian harvoin kukaan sanoo minä välitän sinusta. Oikeasti.
Se ei ole minulle itsestään selvää vaikka ehkä pitäisi olla.
Minun tarvitsee kuulla se.
Ehkä se vain johtuu koulusta mutta harvemmin minua pyydetään minnekkään.
Enkä minä kehtaa pyytää.
Olisin kuitenkin vain vaivaksi.


Pelkään että minua vihataan.
Puhutaan selän takana.
Tietenkin toiselle saa sanoa jos ärsyttää, enhän ole täydellinen. En todellakaan.
Käytetään vain jollain tavalla hyväksi.
Se ei olisi minulle mitään uutta.


Kun katson ajassa taaksepäin, tuntuu että kaikki varhaiset ystävyyssuhteet ovat olleet epäreiluja hyötysuhteita.
Se sattuu, varsinkin jos niitä ihmisiä näkee lähes päivittäin.
Heille haluaisi puhua mutta..
Minulle kuitenkin vain naurettaisiin.
Kuinka säälittävä olen kun vieläkin luulen että olemme ystäviä.
Ehkä jos kehitän vahvan muurin ja ehdotan tapaamista?
Se olisi varmaan väärin muita kohtaan.
Olla kylmä ja välinpitämätön jos oikeasti haluaisin olla lempeä ja auttaa kaikkia..

Yleensä huomaan jo kirjoitustavasta milloin joku on vialla.
Kehotan ihmistä avautumaan minulle, kyllä minä aina kuuntelen ja yritän neuvoa.
Pysyn hiljaa sen aikaa kun toinen puhuu.
En keskeytä, en sano että minun asiani ovat niiiin paljon pahemmin..
Silti..
"Heti tuli parempi olo kun X sano jotain.."
Entä se kun minä kuuntelin ja yritin auttaa?
Ihan kun puukko iskeytyisi selkään.
Ehkä pitäisi olla hiljaa ja sanoa etten osaa nyt auttaa.
Kyllä muut sulle puhuu ja osaa hommansa paremmin kuin minä ikinä.

Kuu
kaltereihin asti ulottuu
Unohdetaan ihan kaikki muu
Kuuntelen sinua, kun se on osani
Mun nimeni on Maria Magdalena
sun jalkojesi juureen langennut

Mikään ei siis tarkoita etten rakastaisi tai välitä ystävistäni.
Päinvastoin.

Minulla olisi vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa mutta ei kukaan tälläistä angstipaskaa kuitenkaan jaksa enempää lukea.


Haasteeseen vastaan ensikerralla, nyt ei suoraan sanottuna huvita.


Anteeksi paskata merkinnästä, aina ei vaan todellakaan jaksa.